Inhimillinen yhteys ei täysin toteudu etätyössä – parhaimpienkaan vinkkilistojen avulla

Kirjoitimme koronakurimuksen alkutaipaleella siitä, miksi myötätunnon teot yllättivät monet. Suomalaisia sykähdytti koronan kirvoittama naapuriapu ja yhteishenki. Poikkeuskevään jatkuessa yllätykset ovat olleet ristiriitaisempia. Etätyöläiset nimittäin yllätti apatia. Millaiseen työelämään haluamme poikkeusolojen lakattua ja kaivatun kesäloman jälkeen palata?

Ihminen on yhteydestä elävä olento

Työterveyslaitoksen Jari Hakanen lanseerasi etätyöapatian käsitteen (HS 25.5.2020), ja se päätyi suoraan käyttöön. Niin osuvasti uusi sana tiivisti etätyöläisen sieluntilan: etätyöpisteissä koetaan alkukevään taistelunhalun sijaan yhä useammin, että millään ei ole mitään väliä. Työ ei tunnu miltään – paitsi niinä päivinä, kun se ilman mitään järkevää selitystä tuntuu kamalalta.

Suuriin muutoksiin sopeutumiseen kuuluu sekä innostusta että lannistusta. Koronakevään yllätysilmiöt osoittavat kuitenkin kohti syvempiä selityksiä; arkemme on rakentunut yksipuolisen ihmiskäsityksen varaan. Myötätunto yllättää, koska sorrumme usein epärealistisen pessimistiseen ihmiskäsitykseen. Etätyöläisen apaattinen, irrallinen, tarkoituksetonkin olotila taas kertoo siitä, että ihminen on olento, joka elää yhteydestä muihin – ja tuon yhteyden kokemus on syvästi kehollinen. Olemme vain sattuneet työelämässä unohtamaan, että kehollisuus on keskeinen osa ihmisenä olemista. 

Elämme aivojen aikaa. Ihmisestä puhutaan niin kuin hän olisi yhtä kuin aivonsa. Avokonttorit ovat huonoja aivoille. Sosiaalinen media on huono aivoille. Uni on hyväksi aivoille. Auttaminen on hyväksi aivoille. Nyt etätyöläisinä huomaammekin, että oli työpaikalla muutakin kuin aivomme. Olimme kehoinemme toisten kehojen keskellä, ja se on olennainen työhön liittyvien kokemusten rikkauden lähde.

Julmimmin kehollisen läsnäolon merkityksen huomaa, kun pitää puheenvuoroa verkossa, ja syystä tai toisesta ote herpaantuu, sanat sekoavat ja punainen lanka hukkuu. Ei ole ystävällistä katsetta, jonka varassa koota itsensä ja intonsa uudelleen. Kukaan ei nyökyttele.

Etäyöstä uupuu kohtaamisten kokemuksellinen rikkaus

Empiiriset ihmistieteet vahvistavat etätyöläisten arkikokemuksen. Ne kertovat meille paljon kasvotusten kohtaamisen ja kosketuksen yhteyttä luovasta voimasta. Ihmiset mukauttavat puherytmiään keskustelukumppanin silmien räpyttelyn mukaan: hidas räpyttely saa toisen nopeuttamaan puhettaan, ja päinvastoin (Hömke et al. 2018). Pystymme silmät sidottuina, pelkästä kosketuksesta, erottamaan huomattavan määrän hienojakoisia tunteita. Samoin sivustaseuraaja osaa kosketusta katsomalla arvioida, mitä tunnetta kosketus ilmentää (Hertenstein et al. 2006). Spontaanit kohtaamiset, joita samoissa tiloissa oleilu mahdollistaa, ovat työyhteisön myötätunnon kannalta täysin olennaisia (Lilius et al. 2011).

Tulkitsemme toistemme eleitä, ilmeitä ja asentoja parhaiten reaaliajassa ja kolmiulotteisesti. Tarkkailemme pieniä merkkejä – vaikkapa eteenpäin nojautumista tai vastauksen viivettä – jatkuvasti, tiedostamatta. Etäyhteys viivästyttää reaktioitamme ja kutistaa meidät kaksiulotteiseksi rintakuvaksi. Etäyhteys tuo myös keskustelukumppanin kasvot epätavallisen lähelle, minkä vaistomaisesti koemme lievänä hälytystilana. Tämä on osatekijä siinä, että koemme etäyhteydet kuormittavammiksi kuin lähitapaamiset. On myös mahdollista, että aistimme läsnä ollessamme toistemme hormonaalisia muutoksia, kuten yhteisiä stressitiloja. Toistaiseksi tästä on tutkimustietoa enemmän muilta eläimiltä kuin ihmiseltä. Ei kuitenkaan liene mitään syytä olettaa, ettemme mekin vajavaisella hajuaistillamme huomaisi, jos vaikka läheistä kollegaamme pelottaa esityksen pitäminen – jos vain satumme olemaan samassa tilassa. Olemme yhä sosiaalisia eläimiä.

Empiiristen ihmistieteiden lisäksi olemisemme kehollisuutta ovat peranneet myös lukuisat filosofit. Yksi kuuluisimmista, Maurice Merleau-Ponty, ajatteli, että ihminen on kehonsa (Merleau-Ponty 1945). Merleau-Pontyn ajatus on, että kehomme on välttämätön edellytys kokemuksellemme maailmasta ja itsestämme sen osana. Keho tarjoaa perspektiivin, josta maailmaa tarkastelemme. Emme havaitse maailmaa tai itseämme sen osana sellaisenaan, neutraaleina faktoina, vaan aina jonakin, merkitysten kautta. Tämän ajattelun valossa kaikki ihmisenä olemisesta ei todellakaan ole sanottu silloin, kun elämätieteet saavat kaiken selville siitä, miten ihmisruumis tai aivot sen osana fysiologisesti toimivat. Merleay-Pontyn kanta oli, että puhumme ja ajattelemme itse itsestämme, kuin olisimme vain tarkasteltavia objekteja, ajaudumme irralleen keskeisistä kokemuksistamme, kuten toivosta, epätoivosta, lupaamisesta, pettymisestä. Etätyökevään irrallisen, surrealistisen olotilan valossa tämä ei ehkä olekaan vain abstraktia vaan jokaiselle tuttua. Parhainkaan etätyökonsultin vinkkilista ei poista kokemustemme syvää kehollisuutta.

Mitä häviää, jos yhteiset työtilat häviävät?

Meiltä on kysytty, miten myötätuntoa ja yhteyttä kollegoihin rakennetaan etätöissä. Tutkimuksen valossa näyttää, että hyvin vaikeaa se on. Hetkittäin ja herkimmissä teemoissa suorastaan mahdotonta. Paljon häviää, jos emme koskaan kohtaa toisiamme työpaikalla.

Mitä etätyö meiltä vie? Ainakin tärkeitä työskentelyn edellytyksiä: aito tiimityö on haastavampaa, tiedonkulku katkeilee. Emme voi piipahtaa kysymään, mitä kuuluu. Aiemmin konttoreissa häiriöiksi koetut tekijät tuntuvatkin etätöissä kaivatulta työn suolalta. Arjen kohtaamisten puute vie tutkitusti meiltä innovatiivisuuden ja luovuuden terävimmät kärjet. Huomaamme myös, miten siirtymät töistä kotiin eivät olekaan vain hukattua aikaa vaan valtavan tärkeitä irrotuskohtia, liitoskohtien vastakohtia. Millä siirtyä kunnolla vapaalle?

Etätyö voi myös viedä työskentelyn tasa-arvon. Tulemme yhteisiin virtuaalitapaamisiin erilaisista elämäntilanteista, erilaisin taidoin, laitteistoin, nettiyhteyksin. Yksi viettää leppoisaa kotiaikaa, toisella on käynnissä perheen aamurumba. Yhteisiin tiloihin, yhteiseen työrauhaan tultaessa kaikki ovat enemmän samalla viivalla. Onnistummeko luomaan yhteistä työkulttuuria ja tasavertaisia mahdollisuuksia myös etänä? Joudummeko itse työntekijöinä vastaamaan siitä, että ohjelmistomme ovat ajan tasalla ja työtilamme sopivat ja ergonomiset – kun lähityössä näistä vastaa usein organisaatio?

Työn tuloksellisuuteen liittyvien tekijöiden lisäksi etätyössä menetetään jotain vielä syvempää. Ihmisen toimintakyvyn ja elämän mielekkyyden kulmakivi on, että saamme tulla hyväksyen tunnustetuiksi (Honneth 1995). Tunnustuksen tarve ei kuitenkaan täysin täyty läheisten kanssa, kodin piirissä. On saatava olla arvokas jossakin yhteisössä, omalla panoksellaan. Hyväksyvä tunnustaminen, joka kiteytyy usein arkisiin arvostuksen osoituksiin, uupuu normaalioloissakin aivan liian monelta työpaikalta. Nyt kun pienet eleet, hyväksyvä katse, ylpeä äänensävy ovat keinovalikoimastamme poissa, arvostuksen osoittaminen jää vielä vähäisemmäksi.

Arvokasta tässä kriisissä on sen huomaaminen, miten ihanaa ja kamalaa vetäytyminen useimpien mielestä on. Kahtalaisuus voi syventää mielen työtä: mikä on tuntunut arvokkaalta – ja mitä olemme kaivanneet sanomattoman paljon? Tällaiset pohdinnat kirkastavat arvoja ja antavat eväitä toimia jatkossa tietoisempien arvovalintojen pohjalta. Miten arvot näkyvät tavoitteissa, joita asetamme? Entä to do -listoissa – siis siinä, mihin konkreettisesti aikamme käytämme? Jos etätyöhön vetäytyminen voimaannuttaa, voiko siitä ottaa mallia jatkossa työn järjestämiseen?

Kenties aloitamme syksyn hybridityöelämässä, jossa sekä lähikohtaamisten että itsenäisen etätyöskentelyn merkitys tunnistetaan.

Anna Seppänen, Anne Birgitta Pessi, Jenni Spännäri

Miten sinä olet kokenut kohtaamiset ja sosiaalisen tuen korona-ajan työelämässä? Vielä torstain 18.6. aikana ehdit kertoa kokemuksistasi CoHumansin ja Helsingin yliopiston kyselyssä.

VIITTEET:

Hertenstein MJ et al. 2006. Touch Communicates Distinct Emotions. Emotion 6(3), 528–533.

Honneth, Axel (1995). The Struggle for Recognition. Cambridge: Polity Press.

Hömke P, Holler J, Levinson SC (2018) Eye blinks are perceived as communicative signals in human face-to-face interaction. PLOS ONE 13(12): e0208030.

Lilius J et al. (2011). Understanding Compassion Capability. Human Relations, 64(7).

Merleau-Ponty, Maurice (1945). La phénoménologie de la perception. Paris: Gallimard.